Lapsi kuin kyynel


Huomaan tämän blogini muotoutuvan ainakin tässä kohdin itselleni mitä tärkeimmäksi eheytymismatkakseni. Se tarkoittaa myös palaamista aina lapsuuteeni saakka. Lapsi kuin kyynel. Sitä minä sisimmässäni olin. Ulospäin ylikiltti, herkkä, mutta joka piilottaa surunsa. Olinhan tuohon piilottamiseen ja kulisseihin oppinut jo elämäni alkumetreiltä asti. Mitä kaikkea olinkaan joutunut kokemaan jo ennen kouluikääni. Kuinka raastavia ovatkaan ensimmäiset lapsuusmuistoni. Toki siellä on myös paljon hyvää, ja aina olen tahtonut keskittyä enemmän noihin hyviin asioihin kuin huonoihin. Ikään kuin jatkaen kipujeni hautaamista.

Kyyneleet minussa kypsyivät yhä suuremmiksi. Tunsin aina olevani erilainen, ulkopuolinen, sillä enhän kenellekään voinut paljastaa sisimpääni. En voinut, sillä olin oppinut liian vahvaksi. Sairaalla tavalla vahvaksi lapseksi. Lapsi kuin kyynel, joka olisi niin kovasti ja niin usein tahtonut vain särkyä ja murtua äitinsä syliin, kykenemättä sitä tekemään, ettei äidille tulisi entistäkin surullisempi olo. Säälin koko perhettäni, tahdoin pitää heistä huolta, tahdoin parantaa perheeni ja otin sen elämäntehtäväkseni. Minä, lapsi kaikkine kyynelineni.

Tein itsestäni auttajan ja parantajan jo lapsena. Otin sen raskaan roolin harteilleni. Puin ylleni näkymättömän viitan, ja tein perheestäni oman lapseni, jota minun oli määrä suojella leijonan lailla. Minun vastuullani oli jokaisen perheenjäsenen onni. Ja jokaisen surut ja murheet minä tunsin omassa kehossani. Niistä syyllisyyttäkin kokien, sillä en ollut pystynyt niitä estämään.

Teininä rakastuin Kahlil Gibranin runoihin. Niissä oli jotain sellaista syvyyttä, mitä ihailin. Jotain sellaista yksinäisyyttä, jonka tunnistin omakseni. Lempirunoni tuolloin kuului näin: Syksyllä keräsin kaikki suruni ja hautasin ne puutarhaani. Ja kun huhtikuu saapui ja kevät tuli vihkimään maan, puutarhassani kasvoi kauniita kukkia, erilaisia kuin kaikki muut. Ja naapurini tulivat katsomaan niitä ja sanoivat kaikki minulle: ”Kun syksy jälleen tulee, etkö antaisi meille näiden kukkien siemeniä saadaksemme niitä omiin puutarhoihimme.” Ymmärsin tuon runon täydellisen hyvin, sillä ymmärsinhän suruni. Ymmärsin, että vaikka omasta surustani joskus kasvaisi mitä kauneimpia kukkia, niin todellisuudessa kukaan ei tahtoisi minun kukkieni siemeniä itselleen, jos tietäisi millaisen matkan niitä varten joutuu kulkemaan.

Lapsi kuin kyynel minussa muokkaantui teiniksi ja nuoreksi, joka kantoi sisimmässään salaisuuksia, yksinäisyyttä, surua, huolta ja vastuuta perheestään. Ulospäin elin aivan normaalia nuoren elämää, mutta miten ihmeessä nuori voi ikinä kasvaa terveeksi aikuiseksi, jos hän on ottanut koko perheensä onnen omalle vastuulleen. Ei mitenkään. Kasvoin kieroon jo hyvin varhain, ja sairas vastuumatkani jatkui jatkumistaan.

Olin siis synnyttänyt itsestäni auttajan ja parantajan jo pienestä pitäen. Ja vaikka yritin aikuisenakin elää normien mukaan, keskittyä itseeni, en kyennyt luopumaan vastuutehtävästäni perheeni suhteen. Se oli mitä raskain taakka kannettavaksi, mutta josta en kuitenkaan kyennyt irrottautumaan. Auttajan ja parantajan rooli pureutui yhä tiukemmalle sisimpääni, eikä minulle jossain vaiheessa enää riittänyt ainoastaan tahto auttaa perhettäni, vaan myös muita ihmisiä. Päädyin unohtamaan itseni. Auttamalla muita, ei tarvinnut keskittyä auttamaan itseään, vaan sain paeta auttamiseen. Ja koska kieroon kasvanut varteni ei ollut edes tervejuurinen, erehdyin matkani varrella eksymään niin pahoin, etten enää tiennyt itsekään olevani eksyksissä. Tunsin vain ainaista sisäistä pahoinvointia, josta etsin ulospääsyä milloin mistäkin ja millaisin keinoin tahansa.

Lapsi kuin kyynel, oli ottanut leijonaemon taakan harteilleen. Kuinka äärimmäisen vaikea matka tuosta roolista olikaan päästä irti. Ja mitä kaikkea siihen tarvittiinkaan.

Kommentit