Tyhjä syli


Lapsettomien lauantai. Tänään on minun päiväni. Huomenna on äitienpäivä. Minun kohtaloni osa on viettää tänään tätä päivää, enkä milloinkaan tule olemaan juhlimisen arvoinen ihminen toukokuun toisena sunnuntaina. Enkä ole juhlittu millään tavoin tänäänkään. Tuskin kukaan nostaa kuohuvaa maljaansa lapsettomalle, tuskin kukaan kantaa hänelle kukkia ja lahjoja, vaan häntä kohtaan saatetaan pikemminkin tuntea vain surua, ehkä sääliäkin.

Olen jo oppinut lapsettomuuteni hyväksymään osana matkaani, mutten voi kieltää, etteikö elämässä tulisi vastaan sellaisia tilanteita, jotka riipaisevat. Riipaisevat hyvinkin syvältä. Usein kuulee sanottavan, että vasta lapsen syntymä ja lapsen kasvattaminen opettavat täydellisen pyyteetöntä rakkautta ja epäitsekkyyttä. Että sitä ei lapseton ihminen milloinkaan voi oppia niin kuin äidit ja isät. Tuttuja ovat myös ne lauseet, kuinka paljosta lapseton ihminen jääkään paitsi. Se on totta, että lapseton ihminen ei voi tietää sisimmässään kaikkea sitä positiivista, mitä oman lapsen syntymä saa aikaan, muttei myöskään sitä ainaista huolta, mitä äidit ja isät lastensa puolesta kantavat. Kyllä. Lapseton ihminen jää ilman tuota kokemusta. Ja jää vaille paljosta muustakin vanhemmuuteen liittyvästä. Syli on ja pysyy tyhjänä. Se ei silti tarkoita, etteikö hänen tarinaansa voisi kuulua jotain sellaista, mistä vaikkapa äidit ja isät jäävät paitsi, ja jotain sellaista mitä he eivät milloinkaan tiedä.

Vaikka oma sylini jäikin tyhjäksi siitäkin huolimatta, että olen minäkin saanut tuntea sitä iloa ja riemua, että uusi elämä on sykkinyt sisälläni, niin siltikään en koe itseäni vajavaiseksi. En koe olevani lapsettomuuteni vuoksi millään tavoin vähäisempi kuin toisetkaan naiset. Ne hetket elämässäni, jolloin olen itseni vähäisemmäksi ihmiseksi tuntenut, ovat aina johtuneet muista syistä. Eivät ikinä lapsettomuuteni takia, vaikka se joskus on niin kovin suurta kipuakin saanut aikaan. En ole milloinkaan arvottanut ihmisiä sen perusteella, onko heillä lapsia vaiko ei. En ikinä voisi sanoa, että vain äidit ja isät tietävät, millaista on aito ja puhdas rakkaus. Minä uskon, että rakkaus ja pyyteettömyys ovat lahjoja. Lapsi on yksi niistä lahjoista, jotka rakkautta ja pyyteettömyyttä opettavat. Ainutlaatuinen lahja. Ja näitä ainutlaatuisia opettajia on elämässä muitakin, jos kykenee niitä näkemään, kuulemaan ja sydämellään vastaanottamaan.

Muistan, kuinka taannoin ollessani sukulaistyttöni rippijuhlissa, kurkkuani kuristi ja olisin halunnut paeta ulos kirkosta. Kuinka kauniisti pappi siellä puhuikin, kertoen siitä kuinka vanhemmat ovat saaneet nähdä heidän pienistä rakkauden hedelmistään kasvaneen nyt näin upeita nuoria, täynnä sykkivää elämää. Minua repi ja riipi. Se oli yksi niistä tilanteista, joka muistuttaa sylistä, joka jäi ikuisesti tyhjäksi. Lapsettomuuden hiljaisesta surusta voi tuskin ikinä päästä kokonaan eroon, vaikka sen oppisi hyväksymään ja sen kanssa elämään varsin nautinnollistakin elämää. Aina tulee vastaan tilanteita, jotka tuosta kipukohdasta muistuttavat.

Facebook on alkanut jo täyttyä äitienpäivän toivotuksista ja ihmiset jakavat muistojaan, sekä rakkauden ja kiitollisuuden tuntojaan näistä siunatuista lahjoistaan. En ole lainkaan katkera. En tunne kateutta. Päinvastoin, suon jokaiselle mitä suurimman onnen heidän omilla poluillaan ja toivotan jokaiselle äidille mitä ihaninta päivää huomenna, jolloin on heidän päivänsä. Ja he ovat päivänsä ansainneet. Tänään on kuitenkin minun päiväni. Monen naisen ja tyhjän sylin päivä. Samoin myös monen miehen, sillä lapsettomuus koskee ihan yhtä lailla heitäkin. En toivoisi lapsettomille osakseen sääliä, en surevia katseita, en myöskään sitä että heidät nähtäisiin millään tavoin vaillinaisempina tai huonompina kuin lapsia lahjakseen saaneet.

Pikemminkin toivoisin vain sitä, että jokainen ihminen nähtäisiin ainutlaatuisina, ymmärtäen että meillä jokaisella on omat surumme, omat elämän ristimme kannettavaksemme, äitiydestä, isyydestä tai lapsettomuudesta huolimatta. Meillä jokaisella on omat ilomme ja riemumme, joista saamme nauttia lapsista tai lapsettomuudesta huolimatta. Aivan kuten ei ole olemassa kahta samanlaista äitiä, ei kahta samanlaista isää, vanhemmuutensa samalla tavalla kokien, niin ei myöskään ole olemassa kahta samanlaista lapsetonta ihmistä, lapsettomuutensa samalla tavalla kokien. Ei ole olemassa kahta samanlaista elämäntarinaa, mutta silti jokainen näistä tarinoista pitää sisällään mitä suurimpia lahjoja. Juuri niitä lahjoja, joista voi oppia rakkautta ilman ehtoja, mitä nöyrintä epäitsekkyyttä ja suurinta pyyteettömyyttä, mitä valtavinta onnea ja kiitollisuutta. Lapsi on näistä lahjoista suuri. Lahjat ovat kuitenkin aina kuin peilejä, joista kukin itse valitsee sen, millaisen opin tahtoo itseensä niistä heijastaa. Peilin positiivisen vaiko negatiivisen puolen. Eikä lapsettomuuskaan aina ole kipeä asia ja toiset tekevät tämän valintansa omasta tahdostaan. Heilläkin on siihen täysi oikeus, ilman että heitä katsottaisiin ihmetellen, saati vieroksuen.

Se mikä on toiselle ihmiselle elämän suurin lahja, kuuluu hänen tarinaansa. Toisella ihmisellä se suurin lahja on toisenlainen, yhtä lailla kuuluen hänen tarinaansa. Silti nämä lahjat ovat aina samanarvoisia, sillä ne kuuluvat juuri kyseisen ihmisen tarinaan. Tarina voi olla onnellinen tai surullinen, mutta silti jokainen tarina on yhtä arvokas, aivan kuten elämä meissä jokaisessa. 

Kommentit

  1. Kiitos tästä tekstistä! Kauniisti kirjoitettu. Olen ihan varma, että vanhemmuus tosiaan muuttaa elämää aivan pysyvästi ja antaa ihmiselle mahdollisuuden kokea sellaisia asioita, joita ei muuten voi kokea. Tuo näkökulma on kuitenkin hyvin tärkeä, että jokaisen elämässä on joka tapauksessa sellaisia asioita, joita muut eivät voi kokea samoin eivätkä jakaa. Näitä asioita ei pitäisi arvottaa, yksi elämä ei ole toista parempi. Minulle yksi vaikeimpia lapsettomuuteen liittyviä asioita on se, kun aletaan leijua vanhemmuudella ja puhutaan niin, että lapseton ei voi ymmärtää mikä on elämässä tärkeää. En siedä sitä, että lapsettomia väheksytään. Mielestäni väheksyntää on paljon myös jollain tavalla piilossa yhteiskunnan arvoissa ja rakenteissa. Sieltä se sitten aina sopivan tilaisuuden tullen tökkää ikävästi jonnekin kylkiluiden väliin.

    Me emme ole ehkä saaneet vanhemmuuden lahjaa, mutta meidän lahjamme voi olla se, että joudumme todellakin etsimään sen onnen itse itsestämme. Se on vaikeaa, mutta kun siinä onnistumme, voimme ehkä saavuttaa jotain sellaista, mikä ei ole muille mahdollista.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti