Viidentoista vuoden maraton


Se pääni, joka on viime päivinä ollut kuohuvien takaumien ja muistojen ryöpytyksen alla, lyö nyt täysin tyhjää. Se kehoni, joka on viime päivinä vapauttanut itsestään näitä takaumien aaltoja, on nyt tyystin uupunut. Traumani ovat nyt saaneet äänensä, mitä tärkeimmän sanoituksensa, ja siksi en enää murru niiden alla. Tai pikemminkin psyykeni ei murene. Kyllä minä muuten murrun kuin märäksi läntiksi lattialle. Takauman kuohutetessa saatan käpertyä pieneen sikiöasentoon ja itkeä vatsani pohjasta. Tai sitten olen kontallani lattialla, itkukuolan valuessa suustani. Kyllä minä murrun, mutta samalla viiltävä tuska ja kipu myös sanoittuvat mieleeni. Se kipu, mikä minussa ennen on ollut mykkää tai sekavaa, on nyt löytänyt oman, mitä tärkeimmän äänensä.

Mitä selkeämmin kipu minussa sanoittuu, sitä paremmin alan ymmärtää koko elämäni matkaa ja sairaushistoriaani. Tuntuu suorastaan käsittämättömältä, kuinka oma tietoisuus voi kirkastua tällä tavoin. Kuinka kaikki se, mitä periaatteessa olet jo tiennyt, ja josta olet yrittänyt psykiatrian ammattilaisille jo lukuisia kertoja puhuakin, on omassa mielessäsi nyt niin kristallinkirkasta. Ja mikä hienointa, kipuni ääni alkaa nyt tavoittaa myös kuulijoitaan. En ole enää yksin kipuni kanssa siten, että minun pitäisi vain tukahduttaa se sen diagnoosin alle, jonka osakseni sain viisitoista vuotta sitten. Ja jonka olen kyseenalaistanut viidentoista vuoden ajan. En ole enää näkymätön traumojeni kanssa, vaan saan tuntea itseni näkyväksi. En voi sanoin kuvailla sitä tunnetta, kun vihdoinkin, kaikkien niiden vuosien jälkeen, jolloin olen vain kaivannut itselleni ymmärtäjää, saan nyt tuntea itseni koko ajan enevissä määrin nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi.

Kirjoitin hiljattain blogitekstini Väärä diagnoosi. Traumaperäinen stressihäiriö kaksisuuntaisen mielialahäiriön masennusjakson sijasta. Traumaperäinen dissosiaatiohäiriö tai traumaperäisiä dissosiaatiotiloja maanisten psykoosien sijasta. Isoja asioita. Todella isoja. On myönnettävä, että toissapäivänä takauma-aaltojeni keskellä, kun pysähdyin oikein kunnolla väärän diagnoosini äärelle, murenin suruni määrästä. Miten suunnattoman suuri onkaan se suru, mitä väärä diagnoosi voikaan saada aikaan. Kuinka olisinkaan voinut säästyä monilta traumaattisilta kokemuksilta, jos olisin tullut nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi jo viisitoista vuotta sitten, kun ensimmäisen kerran jouduin psykiatrisen sairaalan suljetulle osastolle. Surua, surua, surua. Mutta joka tapauksessa kiitollisuuteni on tässä hetkessä suruani suurempi. Kiitollisuus siitä, että vihdoinkin minut nähdään ja minua kuullaan. Ihminen minussa nähdään ja kuullaan. En ole enää pelkkää aivokemiaa.

Olen avannut ääneni psykiatrian poliklinikalla ja tullut ymmärretyksi hoitajani osalta. Myös lääkärini on tietoinen tästä vaikeasta prosessista, jonka äärellä nyt olen, käydessäni läpi traumatakaumiani ja käsitellessäni suruani väärästä diagnoosista. Parin viikon päästä tapaan lääkärin ja jatkamme aiheen käsittelyä. Hoitajani vakuutti minulle eilen, ettei minun tarvitse pelätä. Että nyt on sellainen lääkäri, joka minua ymmärtää. Että tulen nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi. Jo pelkästään noiden sanojen kuuleminen itketti minua. Nytkin itkettää. Se itkettää, kun niin näkymättömäksi lyödystä ihmisestä alkaa vihdoinkin tulla näkyvä. Se itkettää, että ihminen, joka on taistellut tuulimyllyjä vastaan jo viisitoista vuotta, saa löytää itsensä tilanteesta, jossa tuulimyllyt taipuvat ja nöyrtyvät. Että vastapuoli todellakin kuuntelee. Eikä ainoastaan kuuntele, vaan myös kuulee. Ja sekin itkettää, että minua ymmärretään. Viisitoista vuotta olen sitä toivonut, rukoillut ja tuuleenkin huutanut. Viisitoista pitkää vuotta.

Joka tapauksessa, nyt kun pääni lyö tyhjää ja kehoni on pitkästä matkastaan uupunut, tunnen oloni syvän suruni läpi hyvinkin kiitolliseksi. Kiitollisuus sekoittuu myös valtavaan helpotukseen. Aivan kuin olisin juossut nyt läpi viidentoista vuoden maratonin ja suoriutunut aina maaliin asti. Ja mitä kaikkea näinkään matkani varrella, on tallentunut minuun ikiajoiksi. Vai onko sittenkään? Josko vihdoinkin saan itselleni myös kaiken sen avun, jolla traumani voivat parantua, ehkä jopa muuttaa muotoaan. Ehkä suuri kipu ja suru minussa tulevat vielä muuttumaan rakkaudeksi ja kauneudeksi. Ehkä kiitollisuuteni jo työstää niitä uuteen muotoonsa.

Kommentit