Oikeus olla tunteva ihminen


Muistan elävästi, miten minua ahdisti jo ensimmäisellä sairaalahoitojaksollani suljetulla osastolla vuonna 2002, kun hoitaja tyrkytti käteeni esitettä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. En hyväksynyt sitä osakseni. Sen tiesin, että mieleni oli särkynyt. Että olin käynyt läpi jonkin aivan kamalan mielen kaaoksen, mutta kaksisuuntaista mielialahäiriötä en kuitenkaan itsessäni tunnistanut. Se vähäinen määrä, mitä elämänkaarestani oli saatu selville, mikä ylipäätään oli hoitajia/lääkäreitä tuolloin kiinnostanut, oli ikään kuin tuomittu oireiksi tästä kyseisestä sairaudesta. Tiesin sisimmässäni paljon asioita elämästäni ja tekemistäni valinnoista, kaikista tunteistani ja kokemuksistani, mutten tuolloin ollut valmis niistä vielä puhumaan. Enkä aivan kaikkea itsekään vielä tuolloin kyennyt muistamaan tai ymmärtämään. Yritin kuitenkin parhaani, mutta diagnoosin leima oli asetettu harteilleni niin vahvana, etten tullut kuulluksi.

Meni kolmisen vuotta, ennen kuin alistuin diagnoosiini. Kunnolla en kuitenkaan tunnustanut sitä missään vaiheessa, sillä yksinkertaisesti en siitä itseäni löytänyt. En, vaikka kuinka yritin. Luin lukemistani ja hakeuduin erilaisiin vertaistukiryhmiin, mutta en vain löytänyt mistään yhteistä säveltä sen suhteen, millaisena itse itseni ja elämäni näin. Muistan, kuinka yritin aina silloin tällöin avata itseäni hoitajille ja lääkäreille, paljastaen traumojeni osuutta asioihin, mutten milloinkaan tullut kunnolla kuulluksi. Se mitä oli joskus papereihini kirjoitettu, painoi enemmän kuin minun tarinani. Muistan, kuinka yritin kertoa pahoinvoinnistani aina lapsuudestani saakka. Kukaan ei siihen kuitenkaan tarttunut. On äärimmäisen vaikea yrittää edes avata itseään, kun kipu sisimmässä on valtavaa, mutta jos kukaan ei ylipäätään tahdo kunnolla kuunnella, on ymmärretyksi tuleminen täysin mahdotonta.

Kaikkien näiden vuosien aikana, jolloin olen ollut useita kertoja suljetulla osastolla ja käynyt juttelemassa psykiatrian poliklinikalla, olen kokenut traumojani tai tuskaani joskus jopa vähäteltävän. Tai ehkä niitä on jopa vältelty siten, että minulle on sanottu, kuinka joskus olisi parasta vain unohtaa ja jättää kaikki taakseen. Niin. Voihan sitä yrittää, mutta jos jättää taakseen käsittelemättömiä asioita, niin kyllä ne ennen pitkää edestään löytää.

Näiden vuosieni aikana, kuten myös pitkin elämääni, olen tuntenut useinkin sisäistä pahoinvointia. Joskus sanatonta ja mykkää, mutta osittain kyllä tiedostettuakin. Pahoinvoinnilleni on ollut todellisia syitä. Sellaisia syitä, jotka saisivat kenen tahansa siivet laahaamaan maata. Minulla kuitenkaan ei ikinä periaatteessa ollut ikään kuin oikeutta voida huonosti. Ei minulla ollut oikeutta huonoihin päiviin tai minkäänlaiseen surutyöhön ilman sitä, etteikö se kaikki olisi välittömästi leimattu kaksisuuntaisen mielialahäiriön masennusjaksoksi. Tai mielialavaihteluksi. Olen esimerkiksi joskus ollut elämässäni aivan äärimmäisen yksinäinen. Yksinäinen, köyhä sekä toimeton. Noitakin asioita surressani, elin tietystikin taas kaksisuuntaisen masennusjaksoa. Minua suorastaan vitutti se, että olin diagnoosini myötä menettänyt sen oikeuden, joka terveillä ihmisillä on. Terveellä ihmisellä saa olla huonoja päiviä. Kuin myös huonompia aikoja, ilman että sinut tuomitaan heti masentuneeksi. Terve ihminen saa reilusti innostua jostain asiasta ja ehkä piankin menettää mielenkiintonsa, mutta minä menetin oikeuteni siihen. Oikeuteni siihen, että sellainenkin voi olla ihan normaalia. Diagnoosin leima on niin vahva, ettet enää sen jälkeen saa ikään kuin elää normaalisti tuntevan ihmisen elämää. Näin olen valitettavasti joutunut kokemaan.

Olen aina ollut vihainen, jos minulle on tyrkytetty mielialapäiväkirjoja pidettäväkseni. Että oppisin tunnistamaan mielialani vaihtelut. Että piirtäisin hymynaaman hyvälle päivälle ja masentuneen naaman huonolle päivälle. Se on herättänyt minussa vihaa juuri sen vuoksi, että diagnoosini myötä elämäni tulisi olla lähes suoraa viivaa, aivan kuten kuolleen ihmisen sydänkäyrä. Ikinä en saisi kokea ilon ja riemun huippuja, enkä liioin syviä vesiä. En ilman sitä, että joku analysoisi mielialapäiväkirjani siten, että katsos nyt, noina päivinä sinulla taisi olla vähän vauhtia. Sellaisena se helposti nähtäisiin, vaikka elämässäni olisi yllättäen tapahtunut jotain todella hienoa ja positiivista. Samoin, jos joku vaikkapa olisi loukannut minua pahoin ja voisin sen vuoksi kurjasti, sekin nähtäisiin taas epänormaalina mielialan vaihteluna. En siis ole milloinkaan rustaillut näitä naamakuvia yhteenkään päiväkirjaan.

Nyt kun olen vihdoinkin tullut oikealla tavalla nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi psykiatrian poliklinikalla hoitajani sekä lääkärini taholta, koen oikeuteni normaaliin ihmisyyteen palailevan osakseni. Ja se jos mikä tuntuu hyvältä. Nyt minullakin on oikeus sekä hyviin että huonoihin hetkiin ja päiviin, ilman että niitä välittömästi puserretaan ainakaan väärän diagnoosin alle. Kun olen käynyt läpi tätä prosessiani traumojeni työstämisestä, on siihen väistämättä kuulunut yllin kyllin noita molempia tunteita. Se on asiaankuuluvaa. En uskalla kuvitellakaan, miten diagnoosini kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä olisi tämän prosessini myötä vain vahvistunut, ellei traumaperäisyyttä olisi nyt niin vahvasti tunnistettu. Nyt, vaikka kannan yhä traumoja matkassani, johon tarvitsen apua ja terapiaa, niin koen omaavani kuitenkin sen mitä tärkeimmän oikeuden kuuluvan myös itselleni: Oikeuden olla normaalisti tunteva ihminen.

Kommentit