Blogin loppusanat


Kirjoitin blogissani heinäkuun viimeisenä päivänä seuraavasti: ”Aivan kuin entistä minua ei enää olisi. Että juuri nyt on uuden elämäni ensimmäinen päivä.” Kaksi lausetta, jotka nyt viikon aikana ovat kuljettaneet minua siihen pisteeseen, etten voi enää jatkaa tätä blogiani. On jonkin uuden aika. Mitä se sitten on? Onko se uusi blogi? Onko se ehkä kirjan kirjoittaminen, jota joskus olen mielessäni muhitellut? Onko se jotain aivan muuta? Sitä en juuri tässä hetkessä tiedä, mutta jo seuraava hetki saattaa sen minulle avata. Tai sitten se avautuu hiljalleen kerros kerrokselta näkyväksi. Aivan kuten minäkin olen kuluneen kevään ja kesän aikana tehnyt, blogianikin työkalunani käyttäen.

Viimeksi kuluneen viikon aikana olen kirjoittanut teksteissäni myös seuraavia lauseita:

”Vaikken olisikaan itse syyllinen, ei minun siltikään tarvitse olla uhri. Sen sijasta voin kantaa vastuun itsestäni ja hyvinvoinnistani kokonaisvaltaisesti.”

”Nyt matkani jatkuu kiitollisuuden askelin. Kiitollisuuden, jonka anteeksianto on puhdistanut.”

”Alistuminen on aina eräänlaista uhriutumista. Joskus on sekä sanottava rajusti, että tehtävä rajusti työtä, jotta alistumisesta ja uhriutumisesta pääsee eroon. Jotta tulee ymmärretyksi toisten taholta ja jotta ymmärtää itsekin itseään. Jotta sinua ei alisteta ja jotta itsekään et enää alista itseäsi. Jotta uhri sinussa voi väistyä. Jotta se voi kuolla. Jotta sinä voit syntyä uudeksi. Uudeksi ja eheäksi versioksi itsestäsi.”

”Ja kun oivallat olevasi ns. ”ei mitään”, sinusta syntyykin yhtäkkiä mitä täydellisin ihminen kaikessa keskeneräisyydessäsi. Ja tuohon täydellisyyteen ja puhtauteen ei yksinkertaisesti enää mahdu menneisyyden painolasteja eikä pelkoa tuntemattomasta tulevaisuudesta.”

Nämä lauseet eivät ole minulle pelkkiä kirjaimia ja sanoja, vaan ne todellakin ovat puhjenneet ikään kuin täyteen kukkaansa ja loistoonsa sisimmässäni. Kaiken sen jälkeen, mitä elämäni on pitänyt sisällään, mitä olen kokenut, en olisi ikimaailmassa uskonut tällaista helpotusta syntyväksi. Sitä niin suurta oivallusta, joka todellakin pitää sisällään mitä puhtaimman anteeksiannon, ja joka vapauttaa sinut ottamaan uuden elämäsi ensimmäisen askeleen. Blogini alkoi Rohkeuden askeleella, jonka otettuani otin askelia askelten jälkeen. Välillä suorastaan harppauksia, sillä psykiatrian poliklinikan hoitajanikin on todennut minun tehneen kevään ja kesän aikana kilometrien verran työtä itseni kanssa tämän kesän aikana. Ja aivan kuten millä tahansa matkalla, niin tietyn kilometrimäärän jälkeen olet perillä. Nyt olen perillä siellä, minne ensimmäinen rohkeuden askeleeni minua lähti kuljettamaan, ja on aika jättää menneet maisemat taakseni.

Olen prosessoinut blogissani monenlaisia tunteita. Käynyt läpi hurjan tunnekirjon, myrkyaaltojenkin kuohuja, mutta vain saavuttaakseni nyt tämän sisäisen tyyneyteni. Jokaisella blogini tekstillä on tarkoituksensa. Oma paikkansa koko sillä matkalla, mitä olen tarvinnut kohdatakseni itseni läpikotaisin. Jotta lopulta kykenisin päästämään irti ja ottamaan uuden askeleeni kohti tuntematonta. Sellaista tuntematonta, joka ei enää minua pelota. Jos lukee jonkin yksittäisen tekstini, se ei kerro matkastani juuri mitään. Se voi jopa antaa väärän vaikutelman siitä, miksi tuokin teksti on tässä prosessissani tarvittu. Jos olen kirjoittamalla purkanut vaikkapa vihaani, saatan toisessa tekstissä kirjoittaa siitä oivalluksestani, kuinka vihanikin on ollut vain suojakilpi surulleni. Sille hiljaiselle surulleni, josta jo blogini alkuteksteissä kirjoitin. Nyt kuitenkin, kun hiljainen suru minussa on kuollut, haihtunut tuhkaksi tuuleen, on uuden askeleen aika. Ja kuten aiemmin jo totesin, niin suuntaani en tässä hetkessä tiedä.

Tekstissäni Blogi, luonnoslehtiö taideteokselle, kirjoitin seuraavasti: "Blogini on luonnoslehtiöni kaikelle sille, mitä itsessäni työstän. Luonnostelen matkani mustaksi valkoiselle, jotta itse taideteos voi kypsyä ja kehittyä sisimmässäni. Ja mikä on se varsinainen taideteos, jota blogissani luonnostelelen? Se on aivan uudenlainen minäni. Kuten jo eräässä aiemmassa tekstissänikin kirjoitinkin, niin Michelangelon kerrotaan sanoneen, että hänen suurin pyrkimyksensä kuvanveistäjänä oli vapauttaa hahmo kivestä. Se mitä minä taiteilen itseni kanssa, on jotain samaa. Että vapautan aidoimman olemukseni ikään kuin traumojeni kivestä. Ja sellaisen vapautumisen minä näen elämäni tärkeimpänä luomistyönä." 

Ehkä nyt voisinkin todeta, että aidoin olemukseni on vapautunut traumojeni kivestä. En lainkaan nähnyt väärin, että näin tuon vapauttamisen työni elämäni tärkeimpänä luomistyönä. Mitä tahansa tästä eteenpäin tulen luomaan, mitä tahansa askelia tulenkaan ottamaan, niin luomiseni ja askeleeni tulevat olemaan menneisyydestäni puhtaita. Nyt voin asettaa kipuni ja traumani elämäni aikajanalle siten, että ne lokeroituvat menneisyyteen. Enää minun ei tarvitse kantaa niitä tulevaisuudessani. Ei siksi, koska pelkoni on väistynyt. Eikä siksi, koska anteeksianto on puhdistanut kipuni ja suruni. Mikään muu ei estä ihmistä elämästä niin paljon kuin pelko. Pelko oman itsensä kohtaamisesta. Pelko kaikkien varjojensa kohtaamiselta. Mutta ennen kaikkea pelko siitä tuntemattomasta, joka voi syntyä lopullisen anteeksiantamisen ja irtipäästämisen myötä. Pelko siitä, että menettää jonkin tutun ja turvallisen, olkoonkin se sitten kipuun tai suruun takertumista. Joka tapauksessa menneestä luopuminen muuttaa väistämättä elämän suunnan. Se muuttaa jotain oleellista koko ihmisessä. Ja muutos on usein pelottavaa. Harvoin se edes tapahtuu ilman kasvukipuja. Sekä kivusta luopuminen että kasvukipujen kohtaaminen vaatii rohkeutta. Myös täydellistä rehellisyyttä itselle. Mikään ei sido ihmistä niin paljon kuin itsepetos. Mitä rehellisemmin silmin itseään katsoo, sitä vapaammaksi ihminen voi syntyä.

Jo viisitoista vuotta sitten kirjoitin pienen runontapaisen: ”Valon helmi on varjon kyynel, jonka uusi päivä on synnyttänyt uudelleen.” Tänään, tässä hetkessä voin todeta, että vaikka tulevaisuutenikin tulee väistämättä pitämään sisällään myös varjonkin kyyneliä, on se valon helmi, joka minussa nyt on syntynyt, niin eheä ja puhdas, että kykenen nuokin kyyneleet kohtaamaan aivan uudenlaisella ymmärryksellä. Sillä ymmärryksellä, että kaikella, aivan kaikella on tarkoituksensa. Ja sillä vahvalla uskolla, että valo todellakin voittaa varjon aina ennen pitkää. Mutta ei välttämättä itsestään. Joskus siihen tarvitaan paljonkin työtä. Omaa tahtoa oivaltaa oma valonsa. Omaa tahtoa voittaa varjonsa. Nyt, menneet varjoni voittaneena, olen avoin ja valmis tähän uutena sarastavaan matkaani. Nyt, menneet varjoni voittaneena, minä kukin kaikista niistä haavoistani, jotka ennen ovat vuotaneet.

I am blooming from the wound
where I once bled.

~Rumi~

Lisäys tekstiin parin tunnin jälkeen: Aivan pienessä hetkessä, ohikiitävässä sellaisessa, minussa syntyi jo uusi blogi. Aivan uudenlainen matka, jonka aloitin yhdellä valmiilla tekstilläni: "Olla vaan täysi nolla." Nollasta on aina hyvä aloittaa. Tyhjään mahtuu valtava määrä uutta. Tervetuloa seuraamaan myös uutta matkaani osoitteessa: 

https://inthisgardenofmine.wordpress.com.

Kommentit